Saatiin se pikkuveljeltäni viime keväänä. Se hieman rämisee, se on hieman epävireessä (ei olla saatu aikaseks tilata virittäjää) ja siinä on aika jäykät koskettimet. Mutta se on meidän. Ja sillä voidaan soittaa kun halutaan.
Minun tulevaa ammattiakin se auttaa. Opiskelen musiikkipedagogiksi, viulunsoiton- ja alttoviulunsoiton opettajaksi. Siinä sivussa otan muskariohjaajan ja erityislastenmuskaripuolen kursseja. Tällä hetkellä kuitenkin olen kotiäitinä. Tammikuussa jatkuu opinnot.
Mutta se piano.
Poikakin sillä soittelee. Ja mieskin.
Minä soittelen ainoana perheessä nuoteista. Opetin kyllä nuotteja miehellekin mutta ei hän oikein innostunut alkeisopinnoista. Soitelkoot miten soittelee. Kunhan soittaa, se on tärkeintä.
Pojan kanssa soitellaan yhdessä, yhdellä sormella lasten kappaleita. Ostakaa makkaraa, Tuiki tuiki tähtönen ja Jänis istui maassa. Minä laulan samalla, tietenkin. Se on vain yhdessä tekemistä, musiikin tuomista arkeemme hauskalla tavalla. Niilo myös pimpottelee yksin ja omatoimisesti, mitä mieli tekee. Sekin on tärkeää, oman luominen ja tutustuminen, kokeileminen. Toki olisi mukavaa jos poika innostuisi soittamaan jotain, tai laulamaan. Mutta se ei ole tärkeää. Tärkeintä on että poika oppii rakastamaan musiikkia jollakin tavalla. Se voi olla ihan vain kuunteleminen. Ja se että musiikista ja sen mahdollisesta tekemisestä, kuuntelemisesta ei tule mörköä.
Musiikki on elämässämme muutenkin mukana. Itse toki soitan alttoviulua kotonakin. Kuunnellaan musiikkia paljon, lähinnä klassista mutta myös muita genrejä. Laulan paljon lapselle myöskin. Saattaa tulla tilanne esim. hiekkalaatikolle että kuullaan käki niin sitten lauletaan käestä laulu. Tai juna menee ohi niin lauletaan pienenpieni veturi jne. Hassutellaan myös musiikin kanssa ja keksin hassuja lauluja sanoista mitkä poikaa sillä hetkellä naurattaa.
Musiikin ei tarvitse olla vakavaa, sen kuuluu olla myös hauskaa ja ratkiriemukasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti