Aamulla oli niin paha olo (kts. kirjoitukseni Räjähdys), väsytti ja ahdisti.
Sitten joku linkitti kuunnelman Radio SuomiPopista jossa toimittaja oli 5:n lapsen kotiäidin tuuraajana. Se sai silmäni avautumaan. Minulla on vain tuo yksi rakas taapero. Vain yksi ja korvaamaton pieni ihminen. Ei elämä voi olla hirmuisen raskasta yhden lapsen kotiäitinä jos vertaa viiden lapsen kotiäidin uraan.
Tunnustin juuri itselleni että olen epätäydellinen. Ensimmäistä kertaa 1v4kk:een haluan tehdä jotain muutakin kuin olla äiti. Kaipaan orkesterissa soittamista, kavereiden kanssa pölisemistä, jopa musiikinhistorian tunteja. Tästä hetkestä alkaen minä en tiuski pienelleni jos hän tutkii kiellettyjäkin paikkoja. Se on hänen tehtävänsä. Tutkia maailmaa. (Tässä välissä käyn pelastamassa laatikon pojan kynsistä, vai toisinpäin) Minun tehtäväni äitinä on mahdollistaa turvallinen tutkiminen ja tunne-elämän tasapainoinen kehittyminen. Tiuskiva ja kiukkuinen äiti ei varmasti sitä mahdollista.
Parempi vaimo. Se onkin sitten hankalampaa. Miten sitä tuleekin tiuskittua rakkaalle ihmiselle? Ärsytys on toki suunnaton kun huomaa että päivä menee yksin lapsen kanssa. Mutta sehän on minusta kiinni. Voin mennä kyläilemään, soittaa puhelimella. Netissä istuksiminen ei kyllä normaalisti onnistu. Tänään ihme kyllä onnistuu pätkissä että saan jotain kirjoiteltuakin. (Tässä välissä käyn pelastamassa pojan hellan vääntimiä koettelemasta) Ei ole varmasti kivaa lähteä töihin kun vaimo jää ärtyneenä, kiukkuisena kotiin. Ei se ole reilua.
Parempi minä. Öh, se onkin tehtävistä hankalin. Kai minä olen parempi minä kun nuo kaksi aiempaa missiota on tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti