Tämä kuva on isänpäivältä: syötiin siis pannukakkua mansikkakastikkeella (itse tehtyä: pakastemansikat kattilaan, sokeria ja vaniljasokeria perään: Kiehautus mansikat suliksi ja sauvasekoittimella sileäksi) sekä vaniljajäätelöllä. Anteeksi hirmuisesti taas kuvanlaatu. On kyllä taas NIIN antitaiteellista kun vaan voi olla.
Eilen tein samaisen mansikkakastikkeen lisäksi pannukakkua: yhden pellillisen kotikäyttöön, toisen tämän aamun pikkujoululeikkibrunssille.
Olin laittanut uunin lämpeämään kiertoilmalla koska siten lämpenee nopeammin. Pannukakku on kuitenkin sellainen hassu otus (minulle ikuinen murheenkryyni: ikinä ei tiedä, miten käyttäytyy vaikka tekee samalla ohjeella) että kiertoilmalla se ei onnistu. Itse siivoilin eilen sohvanalustaa ja uuni lämpesi. Mies sen minulle ilmoitti ja kehotin laittamaan pannukakun numero 1 uuniin. Enhän minä millään muistanut että se oli kiertoilmalla, ennen kuin pinta oli aika ruskea. Vaihdoin tasalämpöön mutta oli jo liian myöhäistä. Siitä pannukakusta tuli pannukakku. Osittain raaka, pinnalta kova. Jesh. Se siis syötiin itse. Toinen pannukakku onnistui paremmin mutta meinasin unohtaa sen uuniin. Se saattaa olla vähän kuivahko.
Ehkä rakkaat brunssilaiset antavat sen anteeksi, ovathan he tottuneet näihin minun leipomuksiini löysistä mokkapalankuorrutteista lähtien. (Vinkkinä että ei kannata vesihauteeseen laittaessa tökätä kurrutekulhoa sinne vesisuihkun alle)
Jotta elämä ei ole tylsää, tätä kirjoittaessa rakas poikani oli hakenut ruokatuolin tiskialtaan viereen ja kauhoi likaista vettä suuhunsa likaisella kauhalla. Vastustuskykyä, vastustuskykyä. Onneksi oli vain eilisessä mansikkakattilassa ollutta vettä eikä mitään vielä ällöttävämpää kuten likaista jauhelihakeittovettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti