Martina Aitolehti se vain jaksaa olla energinen ja menossa kaikkialle pienenpienen vauvankin kanssa. Hyvä hänelle ja miljoonasti onnea pienestä prinsessasta!
Blogissaan hän kirjoitti tulikivenkatkuista palautetta häntä arvosteleville. Luulen että suurin osa arvostelusta on kateutta. Itse ainakin tunnen pienen kateudenpistoksen katsoessani blogikuvaa joka oli otettu mitä, 6vrk synnytyksen jälkeen. Itse en ole tuossa kunnossa ollut ikinä enkä edes halua, naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni. Muutakin kuin silarit. Ja mahani näytti 6vrk synnytyksestä samalta kuin 6.kk:lla raskaana ollessa. Revennyt vatsanahka (vaikka raskauskiloja tuli tasan 0!! Olen siis jossain parempi kuin Martina) ei hirmu herkästi palaudu. Ah, ihana venymätön ihotyyppi joka sitten repeää.
Omasta kropasta...
Lievää ylipainoa on kyllä mutta sekin on vain lievää siihen verrattuna että painoin ennen raskautta 20kg tätä enemmän. Nyt, 1.5v synnytyksestä on raskausmahan liikanahkat alkaneet häiritä toden teolla ja toivoisin sellaista pikaleikkausta noille vatsanahkoille. Noh, eipä ole tulossa leikkausta mutta jospa kahvakuulan heiluttelu jotain saisi aikaiseksi. Ainakin hiki tulee ja ihan älyttömän mukavat tunnit. Pitäisi vain saada taas tämä päänsisäine ällötys omaa kroppaa kohtaan poistumaan. Esimerkiksi vuosi sitten oli ihanaa kun tunsin oloni kauniiksi. Nyt kroppani ei enää ole kaunis vaikka melkein samalta näyttää kuin vuosi sitten. Vaaleansiniset lasit on menneet tämänkin osalta rikki aikoja sitten.
Mielestäni ei ole terveellistä riuhtoa itseään salille muutamaa viikoa synnytyksestä. Varsinkaan vatsalihaksia tekemään. Se voi olla jopa tuhoisaa vatsalihaksille. Ensin pitää laittaa lantiopohjalihakset taas kuntoon, sitten syvät vatsat (lankku), vinottaiset vatsalihakset ja sitten vasta suorat. Ja vasta sitten kun rako vatsalihasten välissä on umpeutunut, muuten sidokset voi revetä ja aukko jäädä pysyväksi. Se voi tuoda ongelmaksi tyrän koska siitä on suora yhteys suolistoon.
Itse kohotin kuntoa varovasti synnytyksen jälkeen vaunulenkeillä. Saatoin käydä 3x päivässä kävelyllä koska en jaksanut olla kotona 4 seinän sisällä koko kaunista kesää. Kyllähän nesteet lähti liikkeelle ja nautin Suomen luonnosta ihan täysin sydämin. Minulla on jopa säärissä kauniit lihakset jota ei ehkä koskaan aiemmin ole ollut. Kiitos lenkkeilylle siis :)
Martina myös puhuu blogissaan kaikista touhuista mitä hän tekee. Vauva mitä, alle 2 viikkoa? Itse olin ehkä ensimmäiset 3kk kotona lähes aina nuuhkuttelemassa ja pesimässä vauvan kanssa onnellisena vaaleansinisessä pilvessä. Ei ollut innostusta kaikenmaailman hoitoihin ja itseensä koska vauva oli tärkein ja aina ajatuksissani. Itse asiassa vasta nyt vähän aikaa sitten olen alkanut irtaantua pojasta sillä tavalla että olen ajatellut myös itseäni hieman enemmän ja haluamalla halunnut omaa aikaa. On mieskin "joutunut" töihin. Tosin oma mies kyllä on ollut läsnä lapsen elämässä alusta asti hienosti.
Tekeekö se jommasta kummasta, minusta tai Martinasta (ja muista supermutseista) yhtään sen huonompia? Ei. Meillä vain on erilainen tyyli olla äiti. Minä rentoudun kotona, en suorita, mene ja touhua jatkuvasti. Tiskitkin saattaa olla pöydillä muutaman päivän kun en vaan jaksa laittaa niitä tiskikoneeseen.
Suora lainaus Martinan blogista:
Mun lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja elän heille. Tosiasia kuitenkin on se että minä olen vasta 30 vuotias ja elämä edessä, miksi lopettaisin kaiken omaan hyvinvointiini liittyvän lasten takia kun sitä eniten tarvitsen jotta voin olla mahdollisimman hyvä, positiivista energiaa huokuva ja valpas äiti joka voi tarjota lapsilleen hyvän elämän.
Itse olen vielä alle 25, elämä todellakin edessä, enemmän kuin Martinalla. En ole ikinä ollut hysterisoiva oman itseni laittaja, perushuolto riittää. Ripsivärikin pitäisi ostaa kun edellinen on kuiva mutta ei nyt ole sellaisia menoja mihin pitäisi sitä käyttä joten enpä ole saanut aikaiseksi ostaa. Siinä missä Martina hakee energiaa äitiyteen, haluan olla läsnä lapseni elämässä varsinkin vauva-aikana joka hetki. En uhriudu vaan jokaiselle asialle on aikansa.
Olen aikuinen nyt, minulla on lapsi vastuullani. Lapsi joka on kultaakin kalliimpi. Kun halusimme mieheni kanssa lapsen, tiesimme että elämä muuttuu. Valmistauduimme vauvan tuloon ja pitkiin kotonaoloihin lapsen kanssa. Jos johinkin lähdimme, menimme -ja menemme edelleen- lapsen kanssa koko perheenä. Mikäs sen parempaa. En kaipaa pedikyyriä, manikyyriä, puhditushoitoja enkä meikkiäkään. Olen kaunis juuri tällaisena (vatsanahkaa lukuunottamatta) ja olen arvokas juuri tällaisena. Se, että haluan olla kotona lapsen kanssa, ei tee minusta huonompaa äitiä kuin nopeasti töihin kirmaavat supermutsit. Koen että kun lapsi tulee, on aika hidastaa ja antaa kaiken sille pienelle ihmiselle jonka on päättänyt maailmaan tuoda.
Jokainen tekee omantuntonsa mukaan ja meidän perheelle on parasta ollut ajan antaminen lapselle. En ikinä olisi antanut itselleni anteeksi, jos oltais miehen kanssa missattu ensiaskeleet tai ensimmäiset sanat. Tai jos oltai lykätty vauvalle tutti suuhun kun vauva olisi halunnut rinnalle. Ne on tärkeitä ja pieniä hetkiä pienen ihmisenalun elämässä. Uskon ja luotan, että kun annetaan aikaa lapselle vauvaiässä sekä taaperoiässä, se kantaa perusturvallisuuden kautta pitkään ja ehkä suojaa lasta myös mielenterveysongelmilta. Toki ei voi jättää aikaa antamatta myöhemminkään mutta perustuksia aletaan rakentamaan heti synnytyssalissa, ei sitten kun lapsi on 5-vuotias.
Ei sekään ole väärin että ajattelee itseään enemmänkin vauva-aikana. Ihmiset vain ovat erilaisia. Itse halusin pysäyttää ajan, nauttia rauhassa ilman kiirettä mihinkään. Se onnistui. Nämä 1,5v ovat olleet elämäni opettavaisimmat, ihanimmat ja voimaannuttavimmat ikinä. Toinen saa energiaa siitä, että käy salilla. Minä saan energiaa siitä, että olen lapsen kanssa. Mikään ei ole mukavempaa kuin istua lattialle ja leikkiä junaradalla enkä muuta kaipaa ollakseni onnellinen juuri siinä hetkessä.
Poikani sanoin: "TIIT-TIIT"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti