Tiedä taas mitä laittais lapselle päälle näillä keleillä. Aamulla oli hieman liian ohut pipo, iltapäiväksi laitoin paksumman pipon + kypärämyssyn.
Muu varustus: kerrastohousut, ph-paita, villasekoitekerrasto (housut ja paita), vk-vaatteet, toppahanskat, talvigoret kenkinä.
Kyllä se talvi sieltä vaan tulee. Pitää vielä koittaa tuo pojan viime vuoden 92cm haalari, vieläkö sopii. Siinä oli kyllä kumman lyhyet hihat ja lahkeet joten saas nähdä. On meillä odottamassa 98 cirafin kaksiosainen toppapuku mutta se voi taas olla meidän pojalle liian iso vielä. HANKALAA!! Kun mitotukset on jokaisessa vaatteessa vähän erilaiset.
Itsekin puin fleeceä kuoripuvun ja kerraston väliin. Olis voinut lämpösemmät sukat olla kengissä.
Ehkä sitä tästä taas oppii pukemaan :) Plussaa oli että tänään pojan kädet oli vain viileät, varpaat ihan lämpöiset.
maanantai 22. lokakuuta 2012
perjantai 19. lokakuuta 2012
Univelkaa
Imetysviikon kunniaksi muutama imetyskuva <3 
Tämän pienen äidin univelkaa on liikaa. Viime yönä sentään oli suhteellisen hyvä yö, ehkä sen takia kun eilen poika ei nukkunut päiväunia. Ja käytiin apteekissa ostamassa Pamol F:ää. Epäilen että taas hampaita tekee, olisko ne NE viimeiset hampaat mitkä vaivaa. Nuhaakin on hieman tullut samoin kuin kulmahampaiden kanssa, ja löysähköä kakkaa. Tai sitten ihan vaan flunssaa. Mutta eilen illalla söi leipää, haukkasi ja irvisti että kipeää teki jonka jälkeen ei suostunut syömään. Hieman viittais hampaisiin.keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Taas yksi huonoäiti -päivitys
Voi että olen NIIN huono äiti.
Viime yö meni sanonko mihin. Lapsi valvoi 03 alkaen enemmän ja vähemmän. 04 käytiin syömässä aamupalaakin kun arvelin syyksi nälkää: olihan poika skipannut iltapalan kun riisipuuro ei ollutkaan hyvää.
05 asti valvoin, sitten mies heräsi. Nukuin tunnin. Odotin sitten että poika simahtaisi. Sitähän ei tapahtunut. Klo 9 mentiin ulos, klo 10 jälkeen tultiin sisälle. Istahdin pieneksi hetkeksi koneelle ja kun käännyin, poika oli nukahtanut sohvalle ILMAN RUOKAA. Heräsi 12.30 ja söi vähän makkaraa ja vihanneksia. Sitten alkoi kiukkuaminen. Ja mitä tekee tämä huono äiti? Laittaa lauludiplomin digiboxilta pyörimään... Hyvä hyvä... NOT!
Viime yö meni sanonko mihin. Lapsi valvoi 03 alkaen enemmän ja vähemmän. 04 käytiin syömässä aamupalaakin kun arvelin syyksi nälkää: olihan poika skipannut iltapalan kun riisipuuro ei ollutkaan hyvää.
05 asti valvoin, sitten mies heräsi. Nukuin tunnin. Odotin sitten että poika simahtaisi. Sitähän ei tapahtunut. Klo 9 mentiin ulos, klo 10 jälkeen tultiin sisälle. Istahdin pieneksi hetkeksi koneelle ja kun käännyin, poika oli nukahtanut sohvalle ILMAN RUOKAA. Heräsi 12.30 ja söi vähän makkaraa ja vihanneksia. Sitten alkoi kiukkuaminen. Ja mitä tekee tämä huono äiti? Laittaa lauludiplomin digiboxilta pyörimään... Hyvä hyvä... NOT!
perjantai 12. lokakuuta 2012
Musiikkia konsertissa
Käytiin pikkusiskoni ja pikkuveljeni kanssa soittassa perheet musisoivat -konsertissa.
Esitettiin Hummanihei-villivarsa sikermä piano-alttoviulu-laulu esityksenä. Oli hauskaa. Itse sain etusormeen rakkulan kun kaikki mitä soitin oli pizzicatona. Noh, kyllä se siitä paranee.
Poikakin oli siellä kuuntelemassa ja hienosti kuuntelikin. Vähän huuteli böötä ja boota aluksi, söi rusinoita. Kerran pianokappaleen aikaan karkasi ja lähti kävelemään. Ajattelin että ei se uskalla kauas mennä joten annoin mennä. Sitten se kääntyi lavallepäin joten oli pakko mennä hakemaan. Epäilen että olisi mennyt mukaan soittamaan.
Oli kyllä mahdottoman mukavaa olla kuuntelemassa erilaisia esityksiä mitä perheet olivat valmistelleet. Ensi vuonna ehkä poikanikin olisi soittamassa jotakin...
Esitettiin Hummanihei-villivarsa sikermä piano-alttoviulu-laulu esityksenä. Oli hauskaa. Itse sain etusormeen rakkulan kun kaikki mitä soitin oli pizzicatona. Noh, kyllä se siitä paranee.
Poikakin oli siellä kuuntelemassa ja hienosti kuuntelikin. Vähän huuteli böötä ja boota aluksi, söi rusinoita. Kerran pianokappaleen aikaan karkasi ja lähti kävelemään. Ajattelin että ei se uskalla kauas mennä joten annoin mennä. Sitten se kääntyi lavallepäin joten oli pakko mennä hakemaan. Epäilen että olisi mennyt mukaan soittamaan.
Oli kyllä mahdottoman mukavaa olla kuuntelemassa erilaisia esityksiä mitä perheet olivat valmistelleet. Ensi vuonna ehkä poikanikin olisi soittamassa jotakin...
torstai 11. lokakuuta 2012
Taaperoimetyksestä
Tutkimus taaperoimetyksestä Vastasin tutkimukseen tällaisella tekstillä. Laitan sen tännekin koska haluan. Ajatuksen virtaa lastenohjelmien lomassa.
Poikani on 1v7kk vanha (syntynyt maaliskuussa 2011) ja imetän yhä. Myös yöllä, tai pitäisikö sanoa että lapsen aloitteesta vain yöllä. Sen lisäksi päivällä jos ollaan jossain kaukana kotoa ja uniaika painaa päälle, välipalana annan rusinoiden tms sijasta äidinmaitoa.
Imetys on aina ollut itsestäänselvyys minulle. Vauvoja imetetään ja vauvat syövät tissistä maitoa. Tämä on aina ollut selviö. Samoin kuin se että vauvat syövät PALJON ja ovat rinnalla pitkiäkin aikoja kerralla. Pikkuvauva-aikana nämä muutamat seikat auttoivat minua, vauvani oli suorastaan tissitakiainen. Aina tissillä. Tai ainakin vähän väliä. Pikkuhiljaa kiinteiden myötä maidon tarve väheni ja imetyskerrat luonnollisesti sen mukana. En pakottanut poikaa vähentämään vaan seurailin merkkejä halusta imeä. 10kk neuvolassa neuvottiin jättämään yöimetyksiä pois, ne jäivätkin n.11kk:n iässä aika kivuttomasti. VÄHÄKSI AIKAA. Sitten lapseni tarvitsi taas enemmän rakennusaineita ja huusi yhä tihenevässä ja kovenevassa määrin 5 yötä putkeen. Sitten tein päätöksen että en tule huudattamaan lastani yösyöttöjen takia enää ikinä.
Vauvasta kasvoi taapero. Päiväimetykset vähenivät entisestään aikuisten ruokaan siirtymisen myötä. Kuitenkin yösyömiset siellä ovat yhä niin että yöllä syödään 1-2x (kipeenä useammin) ja aamulla herätessä.
Imetys on minulle todella tärkeää. Se on yksi läheisyyden muoto, apuväline lapsen rauhoittamiseen ja tapa jolla saan pienen hengähdystauon vipeltäjän kaitsemisessa. Lapseni edelleen nautiskelee tissillä ja siinä saattaisi puolikin tuntia nautiskella. Sitä on ilo katsoa: lapsi naureskelee imiessä jos häntä katsoo, sanoo namnam ja ottaa lisää. Tuttia lapsella ei ole ollut koskaan, näytti vauvana niin luonnottomalta kapistukselta että en sitä vauvalle antanut lainkaan. Joten minä olen lapseni tutti. Ei se minua häiritse eikä lastanikaan koska tietää että päivällä ei syödä tissiä jos äiti ei tarjoa. Vasta vähän aikaa sitten lapsi jätti unillemenotissit pois. Ensin jätti illasta, sitten päiväuniltakin. Se oli kova paikka. Varsinkin tuo iltatissin jääminen. Itkuakin tihrustin: "nyt lapseni ei enää tarvitse minua". Siitä kuitenkin selvittiin ja lapseni edelleen tarvitsee äitiäkin.
Taaperon imetys on hiipinyt vaivihkaa elämään. Ensin poika oli vauva, sitten yhtäkkiä 1-vuotias ja pieni taaperoinen. Miltäkö taaperon imetys tuntuu? Luonnolliselta. Toisaalta hävettävältäkin. Niin paljon kuulee inhottavia kommentteja yli 1-vuotiaita imettävistä että kyllä se tuntuu. Tuntuu niin että välillä häpeillen tunnustaa, kyllä meidän poika vielä tissiä syö. Ja vielä pahempi synti: syö yöllä. Sen ei silti pitäisi olla niin. Ei pitäisi kokea ympäristön painetta moisesta asiasta, jonka tietää olevan lapselle parhaaksi. Lapseni ei ole ollut ikinä kuumeessa. Ei ikinä! En voi sivuuttaa tätä asiaa vaan uskon vakaasti että omasta hyvästä immuunipuolustuksestani on jotakin hypännyt lapselleni tissimaidon mukana. Toivottavasti taaperona lehmänkakkaa syöden tulleet vasta-aineet auttavat myös omaa lastani, häntä en kyllä päästä syömään lehmänkakkaa mistään hinnasta. Yäk!!
Kannustusta? En oikeastaan ole saanut kannustusta ihmisiltä, joita tapaan. Yksi kaveri on kannustanut ja sanonut että IHANA asia. Jotkut ovat kyllä sanoneet että eihän se mitään haittaa. Mutta eivät näe taaperoimetyksen hyötyjä vaan sielläkin sellainen hävettävä tunne pohjalla. Ulkopuoliset ovat vähän ihmetelleet esim. perhekerhossa kun otan pojan syliin kerhon jälkeen ja annan välipalaa. Poika nukahtaa usein kotimatkalla, ruoka-aika on silloin kun kerho loppuu enkä halua pojan nukahtavan nälkäisenä. Silti näistä samoista ulkopuolisista ei ole mitenkään omituista antaa vauvan korvikkeita/vellejä lähes 2-vuotiaalle tuttipullosta. Se vasta omituista onkin :D Vaikka mikäpä minä olen kommentoimaan joten olen ollut hiljaa ja hymyillyt. ka
Olen kyllä imettänyt siellä missä on ollut tarvetta. Toki poika on jo niin iso että esim. kaupassa ei tarvitse imettää. Lähinnä junassa jos vesipullo on unohtunut kotiin tai tuolla perhekerhossa kun poika on tarvinnut välipalaa.
Minulle imetys ei ole millään tavalla ollut rajoittavaa ikinä. SIlloinkin kun poika oli oikea tissitakiainen ja roikkui lähes 247 vauvana tississä, menin ja tulin miten halusin. Usein toki halusin olla kotona mutta ihan yhtälailla olen käynyt kaupungilla ystävien kanssa kahvilla tai ostoksilla. Sitä vain pysähtyi ja imetti kun oli tarvis. Luonnollinen asia, jos joku paheksui, oli se hänen oma asiansa. Voi kun olisi samanlainen itsevarmuus nyt kun imetän isompaakin lasta.
Suhteeni imetykseen on siis muuttunut. Tunnen että ulkopuolelta tulee paineita imetyksen lopettamiseen turhankin paljon. Kuitenkin syvällä sisimmässä on se sama alkukantainen ilo ja läheisyyden tuntu joka oli vauva-aikanakin. Lapseni ei oikein siedä lehmänmaitoa suurina määrinä joten miksi antaisin kalliita kaura- soija yms maitoja kun tisseistä tulee ihan ilmaista tavaraa. On todella tyydyttävää (ei seksuaalisessa mielessä vaan toisella tavalla) kun näkee että lapsi nauttii. Sitä on hirmuisen vaikeaa ilmaista sanoin. Tunne on Onni, isolla O:lla. Tunne on tyytyväisyys.
Imetyksen suhde vartalooni. Ei mitään merkitystä, tai onpas kun tarkemmin miettii. Rintani rupsahtivat jo raskausaikana, ison mahan kanssa näytin lähinnä kivikautiselta maaemo-patsaalta isoine riippurintoineen ja isoine mahoineen. Sitä ei imettämättömyys olisi pelastanut millään muotoa. Itse asiassa länsimaisen kauneusihanteen/
Imetys on antanut rinnoilleni tarkoituksen. Niillä ruokitaan vauvaa/lasta. Ja imetys on tuonut niille myös toisen, intiimin tarkoituksen. Ennen ne olivat vain ylimääräiset pallot rintakehässä.
Imetys ja oma hyvinvointini. Hmm. Voin paremmin kuin ennen. Henkisesti. En osaa erottaa, mikä johtuu mistäkin. Ennen raskautta olin hieman masentunut, laiskistunut ja lapsen myötä olen saanut lisää energiaa hirmuiset määrät. Ensimmäiset 3kk vauva-aikana olin yhtä hymyä ja vaaleansinisiä hattaroita. Toki omaan henkiseen hyvinvointiini vaikuttaa myös paikkakunnanvaihdos kaupungista pienehköön kuntaan.
Imetys ei laihduta minua eikä tuota muitakaan muutoksia enää. Se vain on. Se on tullut vahvaksi osaksi identiteettiäni ja onkin hankalaa ajatella aikaa jolloin en enää imetä. Se aika tulee kyllä vielä ja se aika on toivottavaakin kun lapsi itse vieroittuu lopuistakin imetyskerroista. Sen menetystä varmasti suren jossain vaiheessa, paljonkin. Onhan se kauan ollut osa arkeani. Toisaalta tulen juhlimaan oman, luonnollisen vieroittumisen imetysfilosofiani onnistumista ja ehkä toivoa on saada nukuttua yksi kokonainen yökin ilman herätyksi. Toisaalta, lapseni heräilee muutenkin kuin tissinkaipuussa että suurella todennäköisyydellä tuo on toiveajattelua.
Poikani on 1v7kk vanha (syntynyt maaliskuussa 2011) ja imetän yhä. Myös yöllä, tai pitäisikö sanoa että lapsen aloitteesta vain yöllä. Sen lisäksi päivällä jos ollaan jossain kaukana kotoa ja uniaika painaa päälle, välipalana annan rusinoiden tms sijasta äidinmaitoa.
Imetys on aina ollut itsestäänselvyys minulle. Vauvoja imetetään ja vauvat syövät tissistä maitoa. Tämä on aina ollut selviö. Samoin kuin se että vauvat syövät PALJON ja ovat rinnalla pitkiäkin aikoja kerralla. Pikkuvauva-aikana nämä muutamat seikat auttoivat minua, vauvani oli suorastaan tissitakiainen. Aina tissillä. Tai ainakin vähän väliä. Pikkuhiljaa kiinteiden myötä maidon tarve väheni ja imetyskerrat luonnollisesti sen mukana. En pakottanut poikaa vähentämään vaan seurailin merkkejä halusta imeä. 10kk neuvolassa neuvottiin jättämään yöimetyksiä pois, ne jäivätkin n.11kk:n iässä aika kivuttomasti. VÄHÄKSI AIKAA. Sitten lapseni tarvitsi taas enemmän rakennusaineita ja huusi yhä tihenevässä ja kovenevassa määrin 5 yötä putkeen. Sitten tein päätöksen että en tule huudattamaan lastani yösyöttöjen takia enää ikinä.
Vauvasta kasvoi taapero. Päiväimetykset vähenivät entisestään aikuisten ruokaan siirtymisen myötä. Kuitenkin yösyömiset siellä ovat yhä niin että yöllä syödään 1-2x (kipeenä useammin) ja aamulla herätessä.
Imetys on minulle todella tärkeää. Se on yksi läheisyyden muoto, apuväline lapsen rauhoittamiseen ja tapa jolla saan pienen hengähdystauon vipeltäjän kaitsemisessa. Lapseni edelleen nautiskelee tissillä ja siinä saattaisi puolikin tuntia nautiskella. Sitä on ilo katsoa: lapsi naureskelee imiessä jos häntä katsoo, sanoo namnam ja ottaa lisää. Tuttia lapsella ei ole ollut koskaan, näytti vauvana niin luonnottomalta kapistukselta että en sitä vauvalle antanut lainkaan. Joten minä olen lapseni tutti. Ei se minua häiritse eikä lastanikaan koska tietää että päivällä ei syödä tissiä jos äiti ei tarjoa. Vasta vähän aikaa sitten lapsi jätti unillemenotissit pois. Ensin jätti illasta, sitten päiväuniltakin. Se oli kova paikka. Varsinkin tuo iltatissin jääminen. Itkuakin tihrustin: "nyt lapseni ei enää tarvitse minua". Siitä kuitenkin selvittiin ja lapseni edelleen tarvitsee äitiäkin.
Taaperon imetys on hiipinyt vaivihkaa elämään. Ensin poika oli vauva, sitten yhtäkkiä 1-vuotias ja pieni taaperoinen. Miltäkö taaperon imetys tuntuu? Luonnolliselta. Toisaalta hävettävältäkin. Niin paljon kuulee inhottavia kommentteja yli 1-vuotiaita imettävistä että kyllä se tuntuu. Tuntuu niin että välillä häpeillen tunnustaa, kyllä meidän poika vielä tissiä syö. Ja vielä pahempi synti: syö yöllä. Sen ei silti pitäisi olla niin. Ei pitäisi kokea ympäristön painetta moisesta asiasta, jonka tietää olevan lapselle parhaaksi. Lapseni ei ole ollut ikinä kuumeessa. Ei ikinä! En voi sivuuttaa tätä asiaa vaan uskon vakaasti että omasta hyvästä immuunipuolustuksestani on jotakin hypännyt lapselleni tissimaidon mukana. Toivottavasti taaperona lehmänkakkaa syöden tulleet vasta-aineet auttavat myös omaa lastani, häntä en kyllä päästä syömään lehmänkakkaa mistään hinnasta. Yäk!!
Kannustusta? En oikeastaan ole saanut kannustusta ihmisiltä, joita tapaan. Yksi kaveri on kannustanut ja sanonut että IHANA asia. Jotkut ovat kyllä sanoneet että eihän se mitään haittaa. Mutta eivät näe taaperoimetyksen hyötyjä vaan sielläkin sellainen hävettävä tunne pohjalla. Ulkopuoliset ovat vähän ihmetelleet esim. perhekerhossa kun otan pojan syliin kerhon jälkeen ja annan välipalaa. Poika nukahtaa usein kotimatkalla, ruoka-aika on silloin kun kerho loppuu enkä halua pojan nukahtavan nälkäisenä. Silti näistä samoista ulkopuolisista ei ole mitenkään omituista antaa vauvan korvikkeita/vellejä lähes 2-vuotiaalle tuttipullosta. Se vasta omituista onkin :D Vaikka mikäpä minä olen kommentoimaan joten olen ollut hiljaa ja hymyillyt. ka
Olen kyllä imettänyt siellä missä on ollut tarvetta. Toki poika on jo niin iso että esim. kaupassa ei tarvitse imettää. Lähinnä junassa jos vesipullo on unohtunut kotiin tai tuolla perhekerhossa kun poika on tarvinnut välipalaa.
Minulle imetys ei ole millään tavalla ollut rajoittavaa ikinä. SIlloinkin kun poika oli oikea tissitakiainen ja roikkui lähes 247 vauvana tississä, menin ja tulin miten halusin. Usein toki halusin olla kotona mutta ihan yhtälailla olen käynyt kaupungilla ystävien kanssa kahvilla tai ostoksilla. Sitä vain pysähtyi ja imetti kun oli tarvis. Luonnollinen asia, jos joku paheksui, oli se hänen oma asiansa. Voi kun olisi samanlainen itsevarmuus nyt kun imetän isompaakin lasta.
Suhteeni imetykseen on siis muuttunut. Tunnen että ulkopuolelta tulee paineita imetyksen lopettamiseen turhankin paljon. Kuitenkin syvällä sisimmässä on se sama alkukantainen ilo ja läheisyyden tuntu joka oli vauva-aikanakin. Lapseni ei oikein siedä lehmänmaitoa suurina määrinä joten miksi antaisin kalliita kaura- soija yms maitoja kun tisseistä tulee ihan ilmaista tavaraa. On todella tyydyttävää (ei seksuaalisessa mielessä vaan toisella tavalla) kun näkee että lapsi nauttii. Sitä on hirmuisen vaikeaa ilmaista sanoin. Tunne on Onni, isolla O:lla. Tunne on tyytyväisyys.
Imetyksen suhde vartalooni. Ei mitään merkitystä, tai onpas kun tarkemmin miettii. Rintani rupsahtivat jo raskausaikana, ison mahan kanssa näytin lähinnä kivikautiselta maaemo-patsaalta isoine riippurintoineen ja isoine mahoineen. Sitä ei imettämättömyys olisi pelastanut millään muotoa. Itse asiassa länsimaisen kauneusihanteen/
Imetys on antanut rinnoilleni tarkoituksen. Niillä ruokitaan vauvaa/lasta. Ja imetys on tuonut niille myös toisen, intiimin tarkoituksen. Ennen ne olivat vain ylimääräiset pallot rintakehässä.
Imetys ja oma hyvinvointini. Hmm. Voin paremmin kuin ennen. Henkisesti. En osaa erottaa, mikä johtuu mistäkin. Ennen raskautta olin hieman masentunut, laiskistunut ja lapsen myötä olen saanut lisää energiaa hirmuiset määrät. Ensimmäiset 3kk vauva-aikana olin yhtä hymyä ja vaaleansinisiä hattaroita. Toki omaan henkiseen hyvinvointiini vaikuttaa myös paikkakunnanvaihdos kaupungista pienehköön kuntaan.
Imetys ei laihduta minua eikä tuota muitakaan muutoksia enää. Se vain on. Se on tullut vahvaksi osaksi identiteettiäni ja onkin hankalaa ajatella aikaa jolloin en enää imetä. Se aika tulee kyllä vielä ja se aika on toivottavaakin kun lapsi itse vieroittuu lopuistakin imetyskerroista. Sen menetystä varmasti suren jossain vaiheessa, paljonkin. Onhan se kauan ollut osa arkeani. Toisaalta tulen juhlimaan oman, luonnollisen vieroittumisen imetysfilosofiani onnistumista ja ehkä toivoa on saada nukuttua yksi kokonainen yökin ilman herätyksi. Toisaalta, lapseni heräilee muutenkin kuin tissinkaipuussa että suurella todennäköisyydellä tuo on toiveajattelua.
torstai 4. lokakuuta 2012
Sisätouhuja
Kirjoitusinspiraatio iski tälle päivälle mutta ei varmaan haittaa ketään. Kuviakin kertynyt jonkinverran joten niistä on kiva kirjoitella. Kuvat on myös hyviä muistutuksia, mitä onkaan tullut tehtyä.
Herra Huu piirtää. Ihan s-marketista löytyi tuollaiset piirustuspalikat. Niillä on kiva piirtää ja rakennella tornia ja tutkia, miten käy yhteen.
Laivalta toin murulille ensimmäisen kauko-ohjattavan ja voi sitä ihmetystä. Ensimmäiset käyttökerrat oli lähinnä auto 10cm eteenpäin ja kiinnihän se piti ottaa ettei karannut. Auto on kerinnyt käydä jo kerran koiran vesikupissa joten saas nähdä, miten kauan toimii. Toistaiseksi nyt ainakin.
Jalkapallonpeluuta eteiskäytävässä. Ihan äärettömän hauskaa.
Rakennettiin maja sohvatyynyistä sohvalle.
Joskus pitää ihan vaan hassutella.
Brion palalaatikko. Korvikelelu Tupperwaren ollessa rikki ja varaosia odotellessa. Huom! Pikkuhousut!! Harjoittelemme pottailua aina päiväunien jälkeen. Välillä tulee lattialle mutta pottaankin ollaan jo saalista saatu. Isin kanssa eilen minun kahvakuulatunnin aikana oli kakatkin tulleet lattialle. Uskon vakaasti että tuo poika osaa pidättää. Minun kanssa ollessa ei välttämättä tule 1,5h pottaan mitään, mutta ei lattioillekaan. Sitten tulee isi kotiin ja minun poissaollessa n. tunnin, poika pissii 3x lattialle... Hmm...
Tästä kuvasta en tiedä mitä poika touhuaa mutta tovin se jaksoi.
Syksyn ulkoiluja
Siinä olisi taas kuvasaastetta kerrakseen :) Kaunis sateenkaari naapuritalon katon yllä ja poika touhuissaan. Pojalla uudet Vikingin gorelenkkarit testissä.
Viimeisenä meidän hurjasta hurtasta yksi kuva. Oli taas nurmikon mutaläntissä pyörinyt, ei kamera tehnyt oikeutta mutalänteille. Oli siis päässä ja kyljessä ihan reippaasti.
Tässä blogissa ei mitään hirmuisia kuvahienouksia ole koska en oikein osaa kuvata muuta kuin peruskuvia ja en osaa muokata kuvia. Saatte tyytyä näihin. Eihän tämän pitänytkään olla mikään hienostelublogi vaan elämänmakuinen. Elämään kuuluu epätäydellisyyskin.
Mietintöjä äitiydestä...
Ajatuksen virtaa, kun vierailin Martinan blogissa.
Martina Aitolehti se vain jaksaa olla energinen ja menossa kaikkialle pienenpienen vauvankin kanssa. Hyvä hänelle ja miljoonasti onnea pienestä prinsessasta!
Blogissaan hän kirjoitti tulikivenkatkuista palautetta häntä arvosteleville. Luulen että suurin osa arvostelusta on kateutta. Itse ainakin tunnen pienen kateudenpistoksen katsoessani blogikuvaa joka oli otettu mitä, 6vrk synnytyksen jälkeen. Itse en ole tuossa kunnossa ollut ikinä enkä edes halua, naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni. Muutakin kuin silarit. Ja mahani näytti 6vrk synnytyksestä samalta kuin 6.kk:lla raskaana ollessa. Revennyt vatsanahka (vaikka raskauskiloja tuli tasan 0!! Olen siis jossain parempi kuin Martina) ei hirmu herkästi palaudu. Ah, ihana venymätön ihotyyppi joka sitten repeää.
Omasta kropasta...
Lievää ylipainoa on kyllä mutta sekin on vain lievää siihen verrattuna että painoin ennen raskautta 20kg tätä enemmän. Nyt, 1.5v synnytyksestä on raskausmahan liikanahkat alkaneet häiritä toden teolla ja toivoisin sellaista pikaleikkausta noille vatsanahkoille. Noh, eipä ole tulossa leikkausta mutta jospa kahvakuulan heiluttelu jotain saisi aikaiseksi. Ainakin hiki tulee ja ihan älyttömän mukavat tunnit. Pitäisi vain saada taas tämä päänsisäine ällötys omaa kroppaa kohtaan poistumaan. Esimerkiksi vuosi sitten oli ihanaa kun tunsin oloni kauniiksi. Nyt kroppani ei enää ole kaunis vaikka melkein samalta näyttää kuin vuosi sitten. Vaaleansiniset lasit on menneet tämänkin osalta rikki aikoja sitten.
Mielestäni ei ole terveellistä riuhtoa itseään salille muutamaa viikoa synnytyksestä. Varsinkaan vatsalihaksia tekemään. Se voi olla jopa tuhoisaa vatsalihaksille. Ensin pitää laittaa lantiopohjalihakset taas kuntoon, sitten syvät vatsat (lankku), vinottaiset vatsalihakset ja sitten vasta suorat. Ja vasta sitten kun rako vatsalihasten välissä on umpeutunut, muuten sidokset voi revetä ja aukko jäädä pysyväksi. Se voi tuoda ongelmaksi tyrän koska siitä on suora yhteys suolistoon.
Itse kohotin kuntoa varovasti synnytyksen jälkeen vaunulenkeillä. Saatoin käydä 3x päivässä kävelyllä koska en jaksanut olla kotona 4 seinän sisällä koko kaunista kesää. Kyllähän nesteet lähti liikkeelle ja nautin Suomen luonnosta ihan täysin sydämin. Minulla on jopa säärissä kauniit lihakset jota ei ehkä koskaan aiemmin ole ollut. Kiitos lenkkeilylle siis :)
Martina myös puhuu blogissaan kaikista touhuista mitä hän tekee. Vauva mitä, alle 2 viikkoa? Itse olin ehkä ensimmäiset 3kk kotona lähes aina nuuhkuttelemassa ja pesimässä vauvan kanssa onnellisena vaaleansinisessä pilvessä. Ei ollut innostusta kaikenmaailman hoitoihin ja itseensä koska vauva oli tärkein ja aina ajatuksissani. Itse asiassa vasta nyt vähän aikaa sitten olen alkanut irtaantua pojasta sillä tavalla että olen ajatellut myös itseäni hieman enemmän ja haluamalla halunnut omaa aikaa. On mieskin "joutunut" töihin. Tosin oma mies kyllä on ollut läsnä lapsen elämässä alusta asti hienosti.
Tekeekö se jommasta kummasta, minusta tai Martinasta (ja muista supermutseista) yhtään sen huonompia? Ei. Meillä vain on erilainen tyyli olla äiti. Minä rentoudun kotona, en suorita, mene ja touhua jatkuvasti. Tiskitkin saattaa olla pöydillä muutaman päivän kun en vaan jaksa laittaa niitä tiskikoneeseen.
Suora lainaus Martinan blogista:
Itse olen vielä alle 25, elämä todellakin edessä, enemmän kuin Martinalla. En ole ikinä ollut hysterisoiva oman itseni laittaja, perushuolto riittää. Ripsivärikin pitäisi ostaa kun edellinen on kuiva mutta ei nyt ole sellaisia menoja mihin pitäisi sitä käyttä joten enpä ole saanut aikaiseksi ostaa. Siinä missä Martina hakee energiaa äitiyteen, haluan olla läsnä lapseni elämässä varsinkin vauva-aikana joka hetki. En uhriudu vaan jokaiselle asialle on aikansa.
Olen aikuinen nyt, minulla on lapsi vastuullani. Lapsi joka on kultaakin kalliimpi. Kun halusimme mieheni kanssa lapsen, tiesimme että elämä muuttuu. Valmistauduimme vauvan tuloon ja pitkiin kotonaoloihin lapsen kanssa. Jos johinkin lähdimme, menimme -ja menemme edelleen- lapsen kanssa koko perheenä. Mikäs sen parempaa. En kaipaa pedikyyriä, manikyyriä, puhditushoitoja enkä meikkiäkään. Olen kaunis juuri tällaisena (vatsanahkaa lukuunottamatta) ja olen arvokas juuri tällaisena. Se, että haluan olla kotona lapsen kanssa, ei tee minusta huonompaa äitiä kuin nopeasti töihin kirmaavat supermutsit. Koen että kun lapsi tulee, on aika hidastaa ja antaa kaiken sille pienelle ihmiselle jonka on päättänyt maailmaan tuoda.
Jokainen tekee omantuntonsa mukaan ja meidän perheelle on parasta ollut ajan antaminen lapselle. En ikinä olisi antanut itselleni anteeksi, jos oltais miehen kanssa missattu ensiaskeleet tai ensimmäiset sanat. Tai jos oltai lykätty vauvalle tutti suuhun kun vauva olisi halunnut rinnalle. Ne on tärkeitä ja pieniä hetkiä pienen ihmisenalun elämässä. Uskon ja luotan, että kun annetaan aikaa lapselle vauvaiässä sekä taaperoiässä, se kantaa perusturvallisuuden kautta pitkään ja ehkä suojaa lasta myös mielenterveysongelmilta. Toki ei voi jättää aikaa antamatta myöhemminkään mutta perustuksia aletaan rakentamaan heti synnytyssalissa, ei sitten kun lapsi on 5-vuotias.
Ei sekään ole väärin että ajattelee itseään enemmänkin vauva-aikana. Ihmiset vain ovat erilaisia. Itse halusin pysäyttää ajan, nauttia rauhassa ilman kiirettä mihinkään. Se onnistui. Nämä 1,5v ovat olleet elämäni opettavaisimmat, ihanimmat ja voimaannuttavimmat ikinä. Toinen saa energiaa siitä, että käy salilla. Minä saan energiaa siitä, että olen lapsen kanssa. Mikään ei ole mukavempaa kuin istua lattialle ja leikkiä junaradalla enkä muuta kaipaa ollakseni onnellinen juuri siinä hetkessä.
Poikani sanoin: "TIIT-TIIT"
Martina Aitolehti se vain jaksaa olla energinen ja menossa kaikkialle pienenpienen vauvankin kanssa. Hyvä hänelle ja miljoonasti onnea pienestä prinsessasta!
Blogissaan hän kirjoitti tulikivenkatkuista palautetta häntä arvosteleville. Luulen että suurin osa arvostelusta on kateutta. Itse ainakin tunnen pienen kateudenpistoksen katsoessani blogikuvaa joka oli otettu mitä, 6vrk synnytyksen jälkeen. Itse en ole tuossa kunnossa ollut ikinä enkä edes halua, naisessa pitää olla jotain mistä ottaa kiinni. Muutakin kuin silarit. Ja mahani näytti 6vrk synnytyksestä samalta kuin 6.kk:lla raskaana ollessa. Revennyt vatsanahka (vaikka raskauskiloja tuli tasan 0!! Olen siis jossain parempi kuin Martina) ei hirmu herkästi palaudu. Ah, ihana venymätön ihotyyppi joka sitten repeää.
Omasta kropasta...
Lievää ylipainoa on kyllä mutta sekin on vain lievää siihen verrattuna että painoin ennen raskautta 20kg tätä enemmän. Nyt, 1.5v synnytyksestä on raskausmahan liikanahkat alkaneet häiritä toden teolla ja toivoisin sellaista pikaleikkausta noille vatsanahkoille. Noh, eipä ole tulossa leikkausta mutta jospa kahvakuulan heiluttelu jotain saisi aikaiseksi. Ainakin hiki tulee ja ihan älyttömän mukavat tunnit. Pitäisi vain saada taas tämä päänsisäine ällötys omaa kroppaa kohtaan poistumaan. Esimerkiksi vuosi sitten oli ihanaa kun tunsin oloni kauniiksi. Nyt kroppani ei enää ole kaunis vaikka melkein samalta näyttää kuin vuosi sitten. Vaaleansiniset lasit on menneet tämänkin osalta rikki aikoja sitten.
Mielestäni ei ole terveellistä riuhtoa itseään salille muutamaa viikoa synnytyksestä. Varsinkaan vatsalihaksia tekemään. Se voi olla jopa tuhoisaa vatsalihaksille. Ensin pitää laittaa lantiopohjalihakset taas kuntoon, sitten syvät vatsat (lankku), vinottaiset vatsalihakset ja sitten vasta suorat. Ja vasta sitten kun rako vatsalihasten välissä on umpeutunut, muuten sidokset voi revetä ja aukko jäädä pysyväksi. Se voi tuoda ongelmaksi tyrän koska siitä on suora yhteys suolistoon.
Itse kohotin kuntoa varovasti synnytyksen jälkeen vaunulenkeillä. Saatoin käydä 3x päivässä kävelyllä koska en jaksanut olla kotona 4 seinän sisällä koko kaunista kesää. Kyllähän nesteet lähti liikkeelle ja nautin Suomen luonnosta ihan täysin sydämin. Minulla on jopa säärissä kauniit lihakset jota ei ehkä koskaan aiemmin ole ollut. Kiitos lenkkeilylle siis :)
Martina myös puhuu blogissaan kaikista touhuista mitä hän tekee. Vauva mitä, alle 2 viikkoa? Itse olin ehkä ensimmäiset 3kk kotona lähes aina nuuhkuttelemassa ja pesimässä vauvan kanssa onnellisena vaaleansinisessä pilvessä. Ei ollut innostusta kaikenmaailman hoitoihin ja itseensä koska vauva oli tärkein ja aina ajatuksissani. Itse asiassa vasta nyt vähän aikaa sitten olen alkanut irtaantua pojasta sillä tavalla että olen ajatellut myös itseäni hieman enemmän ja haluamalla halunnut omaa aikaa. On mieskin "joutunut" töihin. Tosin oma mies kyllä on ollut läsnä lapsen elämässä alusta asti hienosti.
Tekeekö se jommasta kummasta, minusta tai Martinasta (ja muista supermutseista) yhtään sen huonompia? Ei. Meillä vain on erilainen tyyli olla äiti. Minä rentoudun kotona, en suorita, mene ja touhua jatkuvasti. Tiskitkin saattaa olla pöydillä muutaman päivän kun en vaan jaksa laittaa niitä tiskikoneeseen.
Suora lainaus Martinan blogista:
Mun lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja elän heille. Tosiasia kuitenkin on se että minä olen vasta 30 vuotias ja elämä edessä, miksi lopettaisin kaiken omaan hyvinvointiini liittyvän lasten takia kun sitä eniten tarvitsen jotta voin olla mahdollisimman hyvä, positiivista energiaa huokuva ja valpas äiti joka voi tarjota lapsilleen hyvän elämän.
Itse olen vielä alle 25, elämä todellakin edessä, enemmän kuin Martinalla. En ole ikinä ollut hysterisoiva oman itseni laittaja, perushuolto riittää. Ripsivärikin pitäisi ostaa kun edellinen on kuiva mutta ei nyt ole sellaisia menoja mihin pitäisi sitä käyttä joten enpä ole saanut aikaiseksi ostaa. Siinä missä Martina hakee energiaa äitiyteen, haluan olla läsnä lapseni elämässä varsinkin vauva-aikana joka hetki. En uhriudu vaan jokaiselle asialle on aikansa.
Olen aikuinen nyt, minulla on lapsi vastuullani. Lapsi joka on kultaakin kalliimpi. Kun halusimme mieheni kanssa lapsen, tiesimme että elämä muuttuu. Valmistauduimme vauvan tuloon ja pitkiin kotonaoloihin lapsen kanssa. Jos johinkin lähdimme, menimme -ja menemme edelleen- lapsen kanssa koko perheenä. Mikäs sen parempaa. En kaipaa pedikyyriä, manikyyriä, puhditushoitoja enkä meikkiäkään. Olen kaunis juuri tällaisena (vatsanahkaa lukuunottamatta) ja olen arvokas juuri tällaisena. Se, että haluan olla kotona lapsen kanssa, ei tee minusta huonompaa äitiä kuin nopeasti töihin kirmaavat supermutsit. Koen että kun lapsi tulee, on aika hidastaa ja antaa kaiken sille pienelle ihmiselle jonka on päättänyt maailmaan tuoda.
Jokainen tekee omantuntonsa mukaan ja meidän perheelle on parasta ollut ajan antaminen lapselle. En ikinä olisi antanut itselleni anteeksi, jos oltais miehen kanssa missattu ensiaskeleet tai ensimmäiset sanat. Tai jos oltai lykätty vauvalle tutti suuhun kun vauva olisi halunnut rinnalle. Ne on tärkeitä ja pieniä hetkiä pienen ihmisenalun elämässä. Uskon ja luotan, että kun annetaan aikaa lapselle vauvaiässä sekä taaperoiässä, se kantaa perusturvallisuuden kautta pitkään ja ehkä suojaa lasta myös mielenterveysongelmilta. Toki ei voi jättää aikaa antamatta myöhemminkään mutta perustuksia aletaan rakentamaan heti synnytyssalissa, ei sitten kun lapsi on 5-vuotias.
Ei sekään ole väärin että ajattelee itseään enemmänkin vauva-aikana. Ihmiset vain ovat erilaisia. Itse halusin pysäyttää ajan, nauttia rauhassa ilman kiirettä mihinkään. Se onnistui. Nämä 1,5v ovat olleet elämäni opettavaisimmat, ihanimmat ja voimaannuttavimmat ikinä. Toinen saa energiaa siitä, että käy salilla. Minä saan energiaa siitä, että olen lapsen kanssa. Mikään ei ole mukavempaa kuin istua lattialle ja leikkiä junaradalla enkä muuta kaipaa ollakseni onnellinen juuri siinä hetkessä.
Poikani sanoin: "TIIT-TIIT"
Touhuja
Lapsi myös oppi yhtäkkiä hieman yksinkin leikkimään. Ja ihan leluilla. Junarata on kiva ja juna kun oikeasti sanoo "tuut-tuut", sanoo poika "tiit-tiit". Ehkä maailman ihanin asia <3
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Aika kuluu...
Miten tämä aika kuluu ihan liian nopeasti, ei kerkiä mukamas kirjoittelemaan blogiakaan. Mrh!
Ruotsinlaivallakin pyörähdin tyttöporukassa ja voi mahoton kun oli mukavaa. Eipä sitä tullut montaa tuntia yöunta tai mitään muutakaan unta sinä viikonloppuna nukuttua, mutta selvittiin kotiinkin yöllä ajellen. Jyväskylä-Kuopion motari väli oli kyllä ihan tuskaa ajella, oli niin pimeetä.
Mies ja poika olivat kotona touhuamassa omiaan. Ei mitään hajua, mitä olivat tehneet mutta eipä niillä mitään kummallista vissiin. Olivat ulkoilleet paljon ja isäntä oli saanut aamulla paistinpannusta päähän sunnuntaiaamuna, kun poika oli karannut makuuhuoneesta.
Lokakuu on alkanut aurinkoisen, hieman sadellut. Ulkoiltu on paljon mutta on miua laiskottanutkin tuon laivareissun jälkeen. Huoh... Lapsi on katsonut lauludiplomeja ihan liikaa. Huono-äiti -hetkiä siis on ollut monta.
Ruotsinlaivallakin pyörähdin tyttöporukassa ja voi mahoton kun oli mukavaa. Eipä sitä tullut montaa tuntia yöunta tai mitään muutakaan unta sinä viikonloppuna nukuttua, mutta selvittiin kotiinkin yöllä ajellen. Jyväskylä-Kuopion motari väli oli kyllä ihan tuskaa ajella, oli niin pimeetä.
Mies ja poika olivat kotona touhuamassa omiaan. Ei mitään hajua, mitä olivat tehneet mutta eipä niillä mitään kummallista vissiin. Olivat ulkoilleet paljon ja isäntä oli saanut aamulla paistinpannusta päähän sunnuntaiaamuna, kun poika oli karannut makuuhuoneesta.
Lokakuu on alkanut aurinkoisen, hieman sadellut. Ulkoiltu on paljon mutta on miua laiskottanutkin tuon laivareissun jälkeen. Huoh... Lapsi on katsonut lauludiplomeja ihan liikaa. Huono-äiti -hetkiä siis on ollut monta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)