Herra kiukkupylly, kuningas Ei, känkkäränkkä jne on tullut kylään ja vaihtanut meidän pienen ihanan pojan toiseen.
Kiukutaan kiukutaan kiukutaan. Eilen jouduin ottamaan potkupyörän pois ja laittamaan pojan kävelemään parkkipaikalta kotiin kun ei vain suostunut kotiinpäin ajamaan. Oli meillä yleisöäkin. Meinasi niin pahasti kuppi taas mennä nurin että ihan hävettää. Siinä vaiheessa kun ajatukset karkaavat siihen, miten läpsäyttäisi lasta olemaan kunnolla, säikähtää miten lopussa oma jaksaminen on. Toki nämä edelleenkin jäävät vain fantasian tasolle. Kamala fantasia, ihan oksettaa moinen mutta niin inhimillistä. Itselle tämä uhma ja sen sietäminen on opettelun paikkoja. Miten pysyä rauhallisena, suuttua saa mutta ei mielettömästi ettei kontrollia menetä. Mielestäni lapselle saa sanoa (jopa huutaa, näyttää lapselle että nyt äiti tosiaan suuttui) että NYT TEET TODELLA TUHMASTI KUN ET ÄITIÄ TOTTELE, ÄITI VAROITTI SINUA JO 3 KERTAA: NYT LÄHTEE PYÖRÄ JÄÄHYLLE KOSKA N EI ÄITIÄ TOTELLUT. Kuitenkaan menemättä henkilökohtaisuuksiin ja lasta haukkumaan. Vertaa: OLETPA NYT TUHMA POIKA! ÄITI OTTAA PYÖRÄN JA LAITTAA SEN POIS.
Tällä viikolla olemme kiukunneet vaikka ja mistä ja missä vain. Kaupan kassalla raivarit koettiin keskiviikkona kun ei lapsi halunnut istua vaunuissa. Kaupasta ei poistuttu ennen kuin lapsi istui kärryissä taas. Mentiin sitten metsäpolulle että siellä saa lapsi kävellä. Otin lapsen pois kärryistä ja taas se alkoi. HUUTO siitä, miten haluaa kärryihin, ei kävelemään. Huoh...
Kyllä tästä taas selvitään. Omaa zen-tilaa kehittäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti